Sain tänään tehtyä pohjustusmaalauksen taloni osalta niiltä kohdin minne yletin ja uskaltauduin kurkottamaan. Olen koko ikäni kärsinyt korkeanpaikankammoa (akrofobia) ja siedättänyt itseäni mm. lintu- ja näköalatorneihin kiipeämällä. Nyt olen ollut runsain määrin epämukavuusalueella ja voin sanoa huokaisevani joka ainut kerta, kun laskeudun tikkaita omin jaloin maankamaralle. Tietysti muistikuvani ystäväni ilmalennosta ei varmaan poistu koskaan.
Kuvassa näkyy koirani yksi vahva ominaisuus. Se haluaa olla lähellä. Tässä tapauksessa tulkitsen sen läheisyyden myös huoleksi, sillä se jatkuvasti odottaa ystävääni saapuvaksi. Saa nähdä koska ystävykset taas kohtaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti