 |
| Lumipyryä 18.2.2023 |
Lähdin tänään pitkästä aikaa hiihtämään metsäsuksilla, sillä järven jäällä ei oikein enää muuten pysty paksun lumen vuoksi kulkemaan. Ja oikean jalkani hermovammojen takia en ole yli kahteen kuukauteen hiihtänyt perinteisen tyylillä. Potkuvaiheessa kantapää nousee suksesta ja jalkaterän taittuminen on ollut kivuliasta. Joten ajattelin kokeilla miten nyt homma toimii. Koirani lähti tietysti mukaan.
Järveen laskee lyhyt joki ja järvestä laskee moninkerroin pidempi joki, eli järvessä on kaksi heikon jään vaarapaikkaa. Olin noin puolivälissä lenkkiä, kun näin koirani seikkailevan lyhyemmän joen alajuoksulla, jään reunalla. Se on ennenkin siellä käynyt, joten en huolestunut. Ystäväni soitti samaan aikaan ja juttelin hänen kanssaan. Kännykän sain näppärästi rintataskuun, ja pystyin samanaikaisesti juttelemaan ja hiihtämään.
Sitten se tapahtui. Koira lähti ylittämään alajuoksua ja se putosi jäihin! Se yritti nousta jäistä ylös, muttei päässyt. Olin koirastani ainakin 100 metrin päässä. Puhuin samanaikaisesti ystävälleni ja huusin koiralle tulevani sen luokse. Hiihdin niin kovaa kuin metsäsuksilla pääsee. Koirani oli kovin hädissään polskien etutassuillaan jääsohjossa. Samankaltainen tilanne sattui ystävälleni 2.2.2023, josta kirjoitin blogiini Kompassi koilliseen.
Kysyin ystävältäni, että riisunko sukset pois ja hän neuvoi niin tekemään. Ja kyllähän metsäsukset ovat niin kömpelöt jalassa, ettei niillä koiraa eikä ihmistä pelasta heikoista jäistä. Koira oli jo ihan lamaantuneena, vaikka hetkeä aikaisemmin vielä yritti eri suuntiin nousta jäistä. Tässä kohtaa järveä alkaa syvin, kuuden metrin syvänne.
Heitin kännykänkin lumihankeen suksien, sauvojen kanssa ja juoksin lähemmäksi koiraani. Sitten kun jään lumipeite muuttui märemmäksi, aloin edetä varovaisemmin. Siinä kohtaa muistui mieleeni lapsuudesta television tietoiskun neuvot, miten jäihin pudonnutta tulee pelastaa. Laskeuduin konttausasentoon ja etenin varovaisesti jääsohjossa. Jää hytkyi allani ja minusta etäämmällä olevasta uveavannosta alkoi pulputa vettä jäälle. Siinä ajattelin, että onneksi harrastan avantouintia. Jääkylmä kylpy on helpompi ottaa vastaan karaistuneena kuin kokemattomana.
Koirani oli ihan apaattinen. Pääsin sen luokse jään kantaessa. Onneksi sillä oli kaulapanta ja sain siitä hyvän otteen. Siinä mieleeni tuli, että kestääkö jää meidän molempien painon. Koira joko ymmärsi humpan juonen tai adrenaliini sai minut voimakkaaksi, sillä se nousi kevyesti jäälle.
Ihan kuin koirani olisi vielä ymmärtänyt tilanteen vaarat ja jäälle päästyään se ei tullutkaan luokseni vaan kiersi vahvemmalle jäälle kauemmaksi joen alajuoksulta. Peruutin hetken matkaa kontillani omia jälkiäni myöten, kunnes nousin ylös. Sissisaappaani olivat hörpänneet jääsohjoa ja rukkaset valuivat vettä. Koirani oli onnesta soikeana kieriskellessään lumessa.
Puhelu ystäväni kanssa ei ollut mennyt poikki. Kerroin hyvät uutiset ja ystäväni sanoi moneen kertaan kuinka kauheata oli olla puhelun toisessa päässä voimatta tehdä yhtään mitään.
Koirani palasi vielä pelipaikalle eli meni haistelemaan minun jättämiä jälkiä jään reunalle. Oikea luonnonlapsi!
Loppumatkan aikana litimärät rukkaseni jäätyivät koppuroiksi. Saappaissa loiskuva vesi imeytyi huopavuoriin, sukkiin ja housujen lahkeisiin. Kastuneet polvet ja hihansuut lisäsivät epämukavaa oloa. Pakkasta oli 4 astetta.
Kotiin päästyäni kuivasin koiran ja annoin sille lämmintä ruokaa. Keitin itselleni mate -teetä, sitä kun mainostetaan voimajuomana.
Jalkani ei edelleenkään tykännyt perinteisen hiihdosta. Se kait on minun uskominen!
Adrenaliini on lisämunuaisen erittämä hormoni, joka vaikuttaa sympatomimeettisesti keuhkojen, sydämen ja verenkierron toimintaan. Hätätilanteissa se kiihottaa sydämen toimintaa, supistaa haitallisesti laajentuneita verisuonia ja rentouttaa keuhkojen lihaksia niin, että hengitys helpottuu.
Lähde: Terveyskirjasto
