 |
| Koskikara (Cinclus cinclus) joenmutkassa 27.1.2026 |
Viimeiset pari kuukautta on ollut raskasta aikaa! Olen menettänyt osittain elämänhallinnankin johtuen oikean jalkani kivuista. Sisukkaasti olen käynyt töissä ja tehnyt lenkkejä koirieni kanssa, vaikka kävely on ollut välillä lähes mahdotonta, kivun ollessa 8 asteikolla 0-10. Lainasin kyynärsauvatkin varmuuden vuoksi. Kipu ei väistynyt edes yöksi, mutten pystynyt käyttämään kovia kipulääkkeitä, koska työssäni pitää olla skarppina eikä missään aivosumussa.
Jalkaterästäni otettiin röntgenkuvat rasitusmurtumaepäilyn vuoksi, muttei sellaista löytynyt.
Oli vaikea hyväksyä niin kovaa kipua ilman selkeää syytä. Ymmärrän kyllä, että olen kipukroonikko, mutten tällaista uudenlaista kipua, mikä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Vaan, sitten ymmärsin koko jujun!
Kehooni kohdistuu kovia voimia, kun kuljetan koiriani kytkettynä. Yksi koira painaa yli 30 kg ja optimaalisesti vedot kohdistuvat yhteen suuntaan melko tasaisesti, mutta hyvin monta kertaa vedot kohdistuvat eri suuntiin, eri voimalla ja eri nopeudella. Välillä kädet ovat edessä ristissä ja välillä minua kiskotaan eri suuntiin (kädet levällään).
Ylämäkeen koirat avittavat menoa, mutta tasamaalla tai alamäkeen homma jo vaikeutuu.
Hermovaurioni vuoksi varpaillenousu on heikentynyt eli nilkkaa ojentavat lihakset (plantaariflexorit) eivät toimi optimaalisesti. Se tarkoittaa kävelyssä, juoksussa, hypyissä varvastyöntövaihetta eli ponnistusvaihetta ennen kuin jalkaterä irtoaa alustalta. Tai perinteisen hiihdossa potkuvaihetta. Tuo vaihe on tukipinnaltaan myös pienin verrattuna vaikkapa keskitukivaiheeseen, jossa koko jalkapohja on alustalla.
Tukijalan tehtävät (yleensä etummainen jalka) alamäessä ovat jarruttaa kehon etenemistä, vastustaa eteenpäin kaatumista, hallita nilkan koukistamista eksentrisellä (jarruttavalla) lihastyöllä. Heikentyneiden lihasteni tehtävät on estää säären kaatumista eteenpäin jalkaterän ylitse.
Alamäessä koiria kytkettynä kuljettaessa tukijalan kuormitus kasvaa, kun se joutuu ottamaan sekä kehon massan että koirien vetovoiman vastaan. Kehon painopiste siirtyy nilkan etupuolelle jolloin momenttivarsi kasvaa. Hermovamma aiheuttaa tukijalan jarrutuskyvyn heikkoutta, koska lihasaktivaatio viivästyy, jolloin tukijalka ei enää liu'u vaan kiertyy ja romahtaa. Plantaariflexorit (nilkan ojentajat) eivät ehdi tai jaksa vastata kiihtyvyyteen ja vääntömomenttiin eli ylittää lihasten tuottokyvyn. Kuorma siirtyy varpaiden tyviniveliin (patologinen). Kudokset joutuvat äkilliseen venytykseen ja puristukseen.
Lisäksi tulee vielä alustan merkitys (kuiva, märkä, jää, asfaltti, hiekka).
Ymmärtäessäni tämän kaiken on toipumiseni alkanut. Nykyään kuljetan koiriani vedonestopannoilla eli kävelyvauhti on hallittu ja pystyn paremmin kontrolloimaan askellustani. Kun aikaisemmin lihakseni tekivät paradoksaalisesti töitä jalkaterässä eli jännitin jalkapohjaa kipua vastaan, pystyn nyt rentouttamaan lihakset. Lisäksi vahvistan poikittaisen jalkaholvin lihaksia.
Kuntoutuminen on vasta alussa, mutta tällä hetkellä pystyn melko kivutta kävelemään lyhyitä matkoja ja varsinkin ilman koiriani.
Olisiko se valoa tunnelin päässä?
 |
| Laikukas taivas 27.1.2026 |